Taantumaa pukkaa

Meidän suhteessa on meneillään taantuma. Mutta ei mikään huono taantuma vaan oikeastaan ihan hyvä sellainen. Jenkin ekan vierailun aikana mulla oli tietynlainen ahdistus päällä. En siitä kenellekään puhunut enkä sitä edes itselleni tainnu kunnolla myöntää... Mutta oli hetkiä jolloin sen vierailun aikana minulla ahisti ihan hirveästi.  

"Eilen käytiin vaan kaupassa ja kävelyllä, tänään pitää keksiä jotakin erityistä!"

"Olikohan tuo paikka sen mielestä tylsä, kumminkin kaikki on rapakon toisella puolella 10 kertaa kiinnostavampaa"

Oli vaan sellainen fiilis että pitäisi tehdä koko ajan jotakin JÄNSKÄÄ! Vaikka Jenkki painotti että ei tarvi. Vaikka minä itsekin itselleni sanoin että ei tarvi. Vaikka minä muillekin vakuutin että ei meidän tarvi. Siltikin se tunne oli takaraivossa. 

Eka visiitillä Jenkki kävi melkein joka päivä lenkillä. Hän on niin tehny viimeset 15 vuotta joten kumpikaan ei nähny syytä miksei hän tekis niin vierailunki aikana. Minä en voinu silloin seuraksi liittyä vaivan vuoksi. Alkuperäsen keskustelun (av-palsta) ei-niin-ystävälliset kommentoijat totes että eihän se juoksemaan menis jos se oikeasti minusta tykkäis. Ja että kyllä pitäisi viettää 24/7 yhdessä nyt kun kerrankin ollaan samassa maassa. Muka naureskelin kommenteille, mutta takaraivossa olin hiukkasen samaa mieltä. Pelkäsin että olin jo siinä vaiheessa tylsä.

Muistan yhden kunnon low pointin kun makasin yöllä hereillä ja mietin vaan että miten ihmeessä jaksan tulevaisuudessa pitää itseni ja Suomen (:D) kiinnostavana, niin että Jenkki haluaa tulla toistekin.

Mutta nyt, tän meidän taantuman ja pienoisen toisiimme tottumisen johdosta ei tarvi nuista enää murehtia. Rakastetaan, mutta samalla ymmärretään että toisesta voi irtautua hetkeksi...myös jopa tämmösessä meidän tilanteessa. Hyvänä esimerkkinä tämä päivä. Jenkki jäi matkan varrelle tapaamaan vanhaa vaihto-oppilasta, minä tulin kotiin. Jenkki tulee myöhemmin illalla tänne ja sitten vietetään loppuviikko ihan kahdestaan. Ehdinpä rauhassa kaivaa nenää (ja mitäs muita näitä juttuja olikaan joita ei miehen seurassa "sais" tehdä) ja Jenkki saa vaihtaa kunnolla kuulumiset.

Rakastan enemmän kun koskaan ennen ja alkuhuuma on vielä luonnollisesti meneillään. Mutta oon hyvin ilonen siitä että alkuhuuma ja paine alkaa hellittämään. Melkein kaipaan jo sitä kuuluisaa perinteistä "perusarkea" joka meillä on vielä aika kaukana. Mutta nyt just hyvä olla näin!